Tiistai 13.2.2007: Koira vaikutti eilen iltapäivällä ja alkuillasta vähän paremmalta. Kai ne lääkkeet alkoivat heti vaikuttaa niin, että olo helpottui, hengittäminen tuli kevyemmäksi ja yskiminen väheni selvästi.

Iloitsin kovasti, kun puolikas broilerinsiipi upposi hyvällä ruokahalulla (useampi ei sitten kelvannutkaan, sitä ennen kokeilin mössömuotoista ruokaakin) ja miniulkoilulla kierittiin lumihangessa.

Ulkoilun jälkeen istahdin sohvalle laatusarjojen pariin (itsekin kipeänä ja netti poikki joten mitäs muutakaan) ja tekstasin parille kaverille nuo ilouutiset. Koira istuskeli siinä keskellä lattiaa. Istuskelee muutenkin nyt paljon, varmaan henki kulkee paremmin siinä asennossa.

Yhtäkkiä se sai jonkun kohtauksen. Ei mielestäni ollut lähdössä liikkeelle, mutta kuitenkin ikäänkuin olisi yrittänyt kiirehtiä eteenpäin. Näytti siltä, että vasemman puoleiset jalat eivät olisi oikein kantaneet. Metrin tai pari se kompuroiden eteni kunnes kaatui/lyhistyi maahan. Siinä vaiheessa minä olin jo toki sen vieressä lattialla paniikista täristen ihan varmana siitä, että kyseessä oli joku viimeinen kouristus ja nyt se heitti henkensä. Toisella kädellä paijasin ja rauhoittelin koiraa, toinen käsi oli jo soittamassa miehelle että nyt h*lvetin äkkiä tänne (oli pihalla kaverinsa kanssa autoa korjailemassa tai mahdollisesti huollon jälkeisellä koeajolla, jälkeenpäin selvisi että ajamassa olivat jo). Eipä siinä juuri saanut kuin kiljuttua puhelimeen että tule heti, ja kun kysyttiin että mikä on niin just ja just sai koiran nimen sanottua.

Koira jäi maahan makaamaan, hengitys alkoi rauhoittua. Minä rupesin paniikissa tsekkailemaan, että onko se ok; niin jotenkin "tiiviisti" makasi siinä että pakko oli väännellä vähän takajalkoja kun tuli ajatus, että josko niihin oli iskenyt halvaus. Ei ollut, pienellä tyrkkimisellä koira nousi pystyyn, käveli muutaman askelen, istuutui jälleen keskelle lattiaa.

Siinä istuimme koiran kanssa keskellä lattiaa, kun mies ryntäsi paikalle. Ei sillä kestänyt kuin ehkä muutama minuutti, ja silloin jo koira oli rauhoittunut täysin. Miehen tehtäväksi jäi ainoastaan hysteerisen emännän rauhoitteleminen...

Kello oli onneksi vasta puoli kahdeksan, joten sain soitettua samantien lääkäriin (auki kasiin asti). Puhelimeen vastannut henkilö kaivoi koiran tiedot esille ja selitti tilanteen sitä päivällä hoitaneelle lääkärille. Hetken päästä mulle sanottiin, että kohtaus voi liittyä näihin tämän hetkisiin vaivoihin, tai sitten ei, pitäisi tutkia tarkemmin ja lisää. Oli kuitenkin sitä mieltä, että jos ilta ja yö menevät hyvin, niin uskallan jättää koulupäivän ajaksi potilaan yksin. Tuo mulle siis sanottiin, mutta kuulin kyllä etäisesti lääkärin kommentit mahdollisesta aivoperäisyydestä... Toivottavasti ei nyt jotain aivokasvainta sitten!

Luojan kiitos ilta ja yö menivät tosiaan rauhallisemmissa merkeissä. Anopilla sattui kuitenkin olemaan tänään silmälääkäri eli kotipäivä, joten pojat pääsivät aamulla anopin valvovan silmän alle.